Noniin. Nyt on sitten taas eletty lisää päiviä. Viime lauantaina suunnattiin uskollisesti säksättävän
luupäädatsunin (Nissan Bluebirdin... joskus vissiin ollu datsunin merkin alasena tuo sinilintu...
veljeni vaan aina laittaa kolmevuotiaan poikansa kysyyn Luupää Datsunista) keula kohti
pohjosta (pakattuamme suurinpiirtein muuttokuormamäärältä tuntuva kasa tavaraa sekä
matkustuskapselissaan elbaa vetelevä koiruus kyytiin). Eli mun kotonahan me kävästiin
äiskää ja iskää kattomassa. Matkalla käytiin "Turpakukkulalla" kahaveella (Kiitos Wirnu ja sen
konkkaronkka) ja illansuussa sitten saavuimme päämääräämme noin 460km:n päähän.

Mukava reissu oli, vaikkakin harmittaa, ettei noin lyhyellä aikavälillä ehi nähä kaikkia,
joita haluais... Veljen pesue tuossa mukavasti pyöri, mutta kaverit jäi näkemättä.
Porukatkin siirrettiin siinä sivussa kätevästi tietokoneaikaan ku käytiin niille hankkimassa
läppäri... vielä kun netin saavat niin kyllä sitten kelpaa.. (täytyy vaan tarkoin miettiä,
mitä tänne kirjottaa) *virnistys* Keskiviikkona sitten ajelimme takasin... minäkin ajoin
autoa 50km ja heti tuli hartiat kipeäksi... jännitän liikaa johtuen tietyistä asianhaaroista.

Meidän koiralla oli pohojosessa mukavaa, se sai mennä ulos ku halusi senku vaan
piippasi ovella pari kertaa kuulostaen lähinnä radion äänimerkiltä. Sitten sille aina
joku avasi oven ja se meni minuutiksi portaille istumaan josta se sitten juoksi
toiselle puolelle pihaa tonkimaan jotain. Kauemmas ei reppana kaupunkikoira
uskalla yksin lähteä. (Hyvä niin.. isäkin just muisteli edellisitä koiraamme, kuinka
sitä yöllä piti etsiä ajamalla autolla ympäri sitä pientä syrjäkylää, missä asuttiin..
Ja kun kello kahdentoista jälkeen tyhjin käsin kotiin palattiin ja koira istu portailla
napittamassa loukkaantuneen näkösenä siitä, että isäntäväki vaan hummaa
auton kanssa kylillä ja ite joutuu värjöttelemään kylmissään portailla odottamassa
sisällepääsyä.) Kotona fiksu eläimemme sitten tuumasi, että lakanat on liian likaiset
mäyräkoiran nukuttavaksi ja veti patjanvirkaa kopassa toimittavat lasten tyynyt
ulos kopastaan... toisesta se oli itsekseen touhutessaan saanut vielä otettua
tyynynpäälisenkin pois ja myltännyt sen käytävälle näkösälle.. Kyllä sai nauraa, kun
koirakin jo vihjailee, että nyt pitäs jo lakanat vaihtaa sille. Itseasiassa se on ihan
pennusta lähtien vetänyt aina tyynyn pihalle siinä vaiheessa kun tyynynpäälinen on
kuraisten tassujen jäljeltä hiekasta ja pölystä harmaa. Tosin se vetää tyynyn toisinaan
muutenkin ulos... ne tarkoitukset jätämme ruotimatta sen tarkemmin tässä vaiheessa.
No kun kerran koirakin siivoaa nii pitäähän meidänkin. Tuli kerrankin taas siivottua 
kämppä kunnolla. Hyvä me.

Lisäksi olemme metsästäneet tänään verhoja ja maalia. Maalin saimme kiinni...
Jonain päivänä makuuhuoneen seinäämme vielä koristanee violetti raita. Mikä se
päivä on, sitä emme vielä osaa kertoa. Mutta se on tulossa. Verhojen kanssa taas
ei ollut onnea. Vallilalla on kyllä kauniita kuoseja, mutta hintaa on sen verran paljon,
että ei oikeen kukkaron nyörit repeä.. Keittiöön olisimme löytäneetkin alessa olevaa
nättiä kangasta, mutta pakan lopusta ei piisannut tarpeeksi kangasta. Ja työhuoneen
verhoviritelmä kaipaisi edelleen mustavalkoista verhokangasta. Varmaan pitäis itse
alkaa sitä painamaan. On se elämä vaikeaa.

Kysyin, kuka on tehnyt elämästä näin vaikeaa. Sain avomieheltäni vastauksen "SINÄ!"
Tähän on hyvä lopettaa.