Onnistuin eilen kaatumaan tyylillä. Kaikki alkoi siitä (nyt alko soimaan Irwin päässä.. kaikki alkoi siitä kun mä lopputilin sain... mutta siitä ei kyllä nyt ole kyse..) kun lähettiin käyttään koiruutta iltalenkillä yhessä.. Kierreltiin pitkä lenkki pitkin poikin katuja ja puistoaluetta.. Koirapuistossakin oltiin ja sinne tuli oikein lutunen karkeakarvainen mäykkyli omistajansa kanssa.. Meiän poika sai siis vähän seuraa. Mentiin yhteistuumin vielä läheiseen metsäänkin että koirat sais juoksennella siellä vapaana.. Melkoinen tovi ulkoiltiin ja kun lopulta kellon näyttäessä yli yhdeksää illalla päätettiin lähteä kotiin, niin tapani mukaan höpötin miekkoselle kaikenlaista enkä yhtään kattonut eteeni.. Ihan asvaltoidulla jalkakäytävällä onnistuin astumaan asvaltin reunaan sillä seurauksella, että löysin murto-osa sekunnin päästä itseni makaamasta jalat ilmassa, selkä menosuuntaan puolittain selälläni,puolittain kyljelläni. En käsitä miten siinä niin kävi. Vähän säikäytti, kuinka pahasti jalka meni kun se linksahti aika kovasti ja rankan näkösesti kaaduin.. Mun onnettoman löysät nivelsiteet ne nyt varmaan löysty entisestään, mutta tääkin päivä on kyllä töissä menty.. mitä nyt vähän nilkuttaen, mutta menty kuitenkin. :) Oikean käden kämmen on rei'illä ja polvessa naarmuja kylkeen on nousemassa mustelma ja vasen jalka on telaluun alta kipeä.. Mutta ei se niin justiinsa. :) Sitä minä vieläkin ihmettelin, että kuinka onnistuin siinä kaatuessani kiepsahtamaan ympäri.. Vasen jalka meni alta, mutta oikealle kyljelleni kaaduin ja selkä tosiaan menosuuntaan. Oon mää kyllä ihan oman elämäni sankari.